Me 11.-luokkalaiset olimme katsomassa brittiläisen Nick Dearin kirjoittamaa Frankenstein-näytelmää Kansallisteatterissa 3.10.2013. Vuonna 2011 valmistunut näytelmä perustuu Mary Shelleyn kirjaan. Vaikka Shelley kirjoitti science fiction -romaaninsa 1800-luvun alkupuolella, tarinan hirviötä lainataan myös nykyaikaisiin kauhutarinoihin ja elokuviin, eli tullessani teatteriin luulin tuntevani tarinan hyvin. Huomasin vasta näytelmän alettua häpeäkseni, että lähes kaikki hahmot olivat minulle uusia ja kertomus aivan erilainen, kuin miksi sitä luulin.
Kuvassa Esa- Matti Long ja Pablo Ounaskari
Kuvaaja Stefan Bremer
Teatterisovitus oli lainattu Lontoon National Theaterilta, mutta Suomen Kansallisteatterilla oli enemmän lavastusta käytössä kuin briteillä. Tummasta värimaailmasta, valoista ja ruosteisesta rekvisiitasta saattoi helposti tulla mieleen steampunkin tyylisuunta, johon nimenomaan kuuluvat kuparisävyt ja 1800-luvun tapahtumamaailman hullut professorit. Taustalla oli yleensä modernia dubstep-henkistä musiikkia, paitsi jännittävissä kohdissa näyttelijät puhalsivat hiljaa urkupilleihin. Hahmot oli puettu yksinkertaisesti niin, että maanviljelijät ja aateliset olisi helppo erottaa toisistaan.
Toteutuksen kuitenkin kruunasivat täydelliset näyttelijävalinnat ja -suoritukset. Koska lava jatkui katsomon poikki, yleisö saattoi seurata tarinaa paremmin nähdessään myös näyttelijät selvästi lähempää. Myös maskeeraukset oli tehty aidon näköisiksi, joten hirviön kävellessä lavan jatkeella katsojat siirtyivät aina aavistuksen verran lähemmäksi.
Kuvassa Amos Brotherus ja Antti Luusuaniemi
Kuvaaja Stefan Bremer
En ole pitkään aikaan nähnyt yhtä jännittävää elokuvaakaan, joten näytelmän loputtua oli paljon mietittävää ja sulateltavaa. Ei ihme, että Shelleyn tarinaa pidetään goottikirjallisuuden hittinä, vaikka se ei olekaan suoraan sanoen pelottava. Vähän väliä saatoin vihata Victor Frankensteinia ja tuntea suunnatonta sääliä tämän luomusta kohtaan, kun yhtäkkiä juoni saattoi kääntää tunteet aivan toisinpäin. Sanotaan, että Shelleyn romaanissa verrataan ihmisen kunnianhimoa hirviöön. Niinpä minulla nousivatkin ihokarvat pystyyn Frankensteinin nimettömän olennon sanoessa: "Nyt minä olen ihminen."
Sanna Kukkonen 11C
